Kyttäyskuvaaminen on vaikeaa mutta palkitsevaa

Digitaalisten kameroiden yleistyessä yhä useammat ovat aloittaneet valokuvausharrastuksen. Jotkut erikoistuvat esimerkiksi luontokuviin, urheilukuviin tai maisemakuviin. Kuukauden kyttääjä Erik Omainen on monta vuotta harrastanut niinsanottua kyttäyskuvaamista.

Kuukauden kyttääjäksi valittu Erik Omainen Helsingistä kertoo, että kyttäyskuvaaminen on hyvin lähellä luontokuvaamista. Kohteita ei saa pelästyttää, vaan on pysyteltävä syrjässä ja sulauduttava maastoon. Myös kärsivällisyys on tärkeää: hyvän kyttäyskuvan saaminen voi edellyttää päiväkausien väijymistä!

Kuvauskojun eli piilokojun rakentaminen on perinteinen keino päästä ottamaan parempia kuvia pelästyttämättä kohdetta. Piilokojun on tärkeä sulautua maastoon ja pitää kuvaajan liikkeet poissa näkyvistä. Kerrostalon pihalle voi kesällä rakentaa hyvän valokuvauskojun Lidlin huokeasta teltasta, joka naamioidaan kuusenhavuilla ja maastonvärisen kankaan suikaleilla. Toinen vaihtoehto on grillikatosta muistuttava valekatos, jossa voi olla grillaavinaan samalla kun ottaa valokuvia naapureista.

Pysäköintipaikalla seisova rikkinäinen auto on myös erinomainen kuvauskoju kyttäyskuvien ottamiseen. Etenkin talvella lumikinokseen peittynyt Ford näyttää erehdyttävän harmittomalta, ja pihalla olevia pystyy kuvaamaan kaikessa rauhassa. Erik Omainen on viettänyt parkkiruudussaan auton suojissa monia jännittäviä iltoja termospullon ja kameran kanssa. Hyvä syötti kannattaa muistaa: viinapulloilla, karamellipusseilla tai seteleillä voi houkutella kohteita kameran eteen, ja myös perinteinen villieläinten houkuttelemisessa käytettävä raato vetää kiinnostuneita ihmisiäkin puoleensa yllättävän tehokkaasti.

Ihmisten kuvaaminen voi olla vaarallista

Hyviä kyttäyskuvia voi kuitenkin saada myös ilman kuvauspiiloa. Kuukauden kyttääjä paljastaa, että tärkeintä on pitää kamera mahdollisimman huomaamattomana, liikkua varovaisesti ja teeskennellä olevansa muilla asioilla. Muuten kuvista tulee huonoja, kun ihminen säikähtää ja pakenee tai peittää kasvonsa.

Jotkut valokuvattavat kohteet saattavat olla myös aggressivisia. Erik Omaiseen käydään toisinaan jopa käsiksi, mutta hän ei pitä sitä ongelmana, vaan rahoittaa mielellään valokuvausharrastusta pahoinpitelyoikeudenkäynneistä saamillaan korvauksilla. Osa rahoista menee myös säästöön niitä oikeusjuttuja varten, joita hän toisinaan itse häviää joutuessaan syytteeseen salakatselusta.

Salakatselulaki innosti valokuvaamiseen

Salakatselua koskeva lainsäädäntö on itse asiassa syy siihen, että Kuukauden kyttääjä siirtyi aikoinaan luontokuvaamisesta kyttäyskuvaamiseen. Aikaisemmin Erik Omainen harrasti läpikulun valvontaa ja oli usein yhteydessä viranomaisiin, koska hänen kerrostalonsa aitaamaton piha on erilaisten ohikulkijoiden, kuten koulumatkalaisten, koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja WC:tä etsivien humalaisten viikonlopunviettäjien suosima oikotie.

Koska poliisi ei kuitenkaan pitänyt kerrostalon aitaamatonta pihaa varsinaisesti kotirauhan suojaamana yksityispihana eikä myöskään julkisrauhan suojaamana alueena, läpikulkijoita ei voitu estää jatkamasta harrastustaan. Niinpä Kuukauden kyttääjä keksi kääntää tämän laintulkinnan edukseen: koska piha ei nauti kotirauhan eikä julkisrauhan suojaa, siellä kulkijoista voi myös lupaa kyselemättä ottaa mielin määrin valokuvia.

Jokainen oikaisija voikin olla varma, että hänen kuvansa päätyy päivämäärineen ja lisätietoineen Kuukauden kyttääjän makuuhuoneen seinälle, mistä se kahden kuukauden karenssin jälkeen arkistoidaan valokuva-albumiin. Sama koskee myös ohikulkijoita, jotka liikkuvat kadun puolella teleobjektiivin kantaman sisällä. "Kaikkiin kuviin liittyy oma tarinansa", toteaa Erik Omainen hellästi.

On kuitenkin tiettyjä tilanteita, joita pidetään niin henkilökohtaisina, ettei niitä saisi kuvata lainkaan. Esimerkiksi julkisella paikalla virtsaaminen on yksityisasia, jota ei monien mielestä kuulu häiritä valokuvaamalla. "Varmuuden vuoksi olenkin rajannut näistä pissauskuvista alaosan pois, niin että vain kasvot näkyvät", selittää Kuukauden kyttääjä esitellessään WC:n seinälle ripustettua kokoelmaansa. "Ja tuossa kuvassa on meidän pihassa joku ihan isommalla hädällä, kuten ilmeestä näkyy."

Omista naapureista Kuukauden kyttääjälle on kertynyt kokonainen kirjahylly täyteen kuvamateriaalia. Vaikka laki ei toistaiseksi salli ihmisten kuvaamista kodeissa ja rappukäytävissä ilman lupaa, naapurit joutuvat säännöllisesti liikkumaan myös kotinsa ulkopuolella, ja silloin Erik Omainen on valppaana teleobjektiiveineen.

Pitkään talossa asuneista on useampia albumeita, jotka sisältävät juuri heidän kuviaan. Monen nuoremman asukkaan elämän kaikki virstanpylväät, kuten ensimmäinen savuke tai ensimmäinen humalatila, on ikuistettu neljännen kerroksen ikkunasta. Lainkuuliainen valokuvaharrastajamme ei toki julkaise kuvia missään, mutta lainaa mielellään albumeita naapurien työnantajille ja muille heidän asioistaan kiinnostuneille tahoille. Ei tarvitse kuin mainita nimi ja päivämäärä, niin tietoja löytyy varmasti!

Lainsäädäntö laahaa tekniikan perässä

Valokuvaaminen aiheuttaa kuitenkin erimielisyyttä myös silloin, kun se tapahtuu sallituissa paikoissa. Eräs Kuukauden kyttääjän naapureista, joka ei halua nimeään julkisuuteen, on huolissaan siitä, että valokuvia ylipäätänsä otetaan lainkaan. Hänen mukaansa muinaisissa intiaanikulttureissa uskottiin, että valokuvan ottaminen varastaa ihmiseltä sielun.

"Siitä saakka kun sain tietää, että Erikillä on albumi täynnä minua esittäviä valokuvia, olen tuntenut itseni heikoksi ja huonovointiseksi. Eräänä iltana unohdin avaimet kotiin. Miten Suomen laki voi sallia tällaisen?" naapuri ihmettelee.

Valokuvaamiseen liittyvään lainsäädäntöön on Kuukauden kyttääjä itsekin varsin tyytymätön. "Kuvaaminen pitäisi ehdottomasti sallia myös kotirauhan suojaamissa paikoissa. Kuinka kotirauhaa pystyy muuten valvomaan?" hän puuskahtaa. Sama koskee myös arkaluontoisten tilanteiden valokuvaamista: hän uskoo, etteivät ihmiset tekisi niin paljon arkaluontoisia asioita, mikäli niitä saisi kuvata, ja niinpä elämä olisi kaikille paljon rauhallisempaa.